Andy saapui Suomeen maanantaina kahden maissa iltapäivällä. Sunnuntaina Jukalta ja Annalta tuli molemmilta viestit; Andy on haettu Wienistä, ja se ei olisi millään halunnut lähteä kasvattajansa, Libusen, luota heidän mukaansa. Viesteistä kävi ilmi, että pentu ei vaikuta kovin rohkealta tai avoimelta, mutta eiköhän se olisi pelkkää alkujärkytystä. Se oli selvästi hyvin leimautunut Libuseen ja perheen muihin koiriin.

Henni tuli Andyn kanssa katsastuskonttorille maanatai-iltana kuuden maissa. Henni kertoi sen olevan erittäin vahvasti leimautunut Jukkaan, jonka kanssa se oli nukkunut Suomeen tulomatkalla, mutta oli kuitenkin suostunut lähtemään Hennin kanssa ulos. Hennillä oli mukana kinkkua, jota Andy ei tosin suostunut keneltäkään ottamaan. Ulkomuodollisesti Andy ylitti kaikki odotukseni. Tällä hetkellä se on lyhytrunkoinen, melko tanakka ja hyvin kulmautunut. Sillä on vielä toistaiseksi ainakin erinomainen pää ja kaunis, pitkä, suora häntä. Tassuista ja kuonosta se on tummempi kuin Hennin samanikäiset pennut ovat olleet, aika näyttää, mitä se tulee käytännössä tarkoittamaan. Kuitenkin ulkomuotoa enemmän kiinnitin huomiota siihen ihmeelliseen tunnesiteeseen, joka minulla on tähän pentuun. Näin sen 10 viikon ikäisenä Tullnissa, rakastuin siihen ja ilmoitin ostavani sen. Tuolloin en vielä tiennyt, olisiko Henni kuinka mukana hankkeessa, tiesin vain, että minun on saatava tämä pentu Suomeen. Palattuani itse kotiin kesäkuun alussa, sovimme Hennin kanssa, että Andy (tuolloin vielä tsekkiläisittäin Anty, joka tarkoittaa pikkaraista) tulisi minun ja Hennin yhteisomistukseen. Päätin, etten halua kolmatta koiraa vielä, ja aloimme etsiä Andylle sijoituskotia. En tiedä, muistiko Andy minut eilen, mutta kun olin sille puolisen tuntia jutellut, olin ensimmäinen ihminen, jonka kädestä se suostui syömään.

Sijoituskoti löytyi yllättävän helposti, tuttu villakoiraharrastaja, jolla on itsellään kaksi harmaata keskikokoista, innostui ajatuksesta saunakaljoittelun yhteydessä. Ajatus tälle ihmiselle sijoittamisesta ei kuitenkaan kuollut seuraavana aamuna, vaan jäi kummittelemaan, ja muutama viikko ennen Andyn tuloa sovimme, että syyskussa tämä ihminen saisi Andyn luokseen asumaan. Olin uskomattoman onnellinen: Andy oli löytänyt täydellisen sijoituskodin äärimmäisen mukavan ihmisen luota.

Näin Andyn tänään aamulla uudelleen. Eilen syntynyt omituinen ajatus oli muhinut koko yön, eikä se jättänyt minua rauhaan tämänkään tapaamisen jälkeen. Olen nähnyt monia, monia pentuja. Olen käynyt jopa katsomassa muutamaa pentuetta "sillä silmällä". Olen asuttanut kotia etsivää pentua luonani viikon. Silti, ikinä aiemmin en ole halunnut mitään pentua näin kovasti. Tuntuu, kuin olisi minun velvollisuuteni ottaa tämä itäeurooppalainen maahanmuuttaja, olinhan ensimmäinen, joka sen aikoinaan näki, ja nyt, kuin kohtalon oikusta, ensimmäinen, jonka kädestä se söi. Se tuntuu varmasti ulkopuolisesta kovin vähäpätöiseltä asialta, mutten muista, milloin olisin ollut lähempänä kyyneliä kuin eilen, kun se pikkarainen (anty) kinkkuviipale katosi kädeltäni.

Olen pyöritellyt asiaa mielessäni nyt puolisentoista vuorokautta pääsemättä kuitenkaan minkäänlaiseen ratkaisuun. Kuin tilannetta pahentaakseen myös vanhempani ovat alkaneet puhua siitä, mahtuisiko meille kolmas koira. Pieni Andy on hurmannut siis koko perheen. Tämä ei voi luvata hyvää. Olin päättänyt, ettei meille tule kolmatta koiraa. Ja Andylle on jo koti varauksessa. Toivottavasti järki voittaa tunteet.

Mutta, kuin merkkinä, Henni lähetti mitä ihanimman tekstiviestin, joka sai vilpittömän onnentunteen täyttämään mieleni.

"Oli kyl tosi hyvä, et otin Andyn tänne! Voit jossain vaiheessa laittaa Liballe terkut, että mä olen kyllä tosi tyytyväinen koiraan. Ja reipastuu vain koko ajan!"