Andy saapui Suomeen maanantaina kahden maissa iltapäivällä. Sunnuntaina Jukalta ja Annalta tuli molemmilta viestit; Andy on haettu Wienistä, ja se ei olisi millään halunnut lähteä kasvattajansa, Libusen, luota heidän mukaansa. Viesteistä kävi ilmi, että pentu ei vaikuta kovin rohkealta tai avoimelta, mutta eiköhän se olisi pelkkää alkujärkytystä. Se oli selvästi hyvin leimautunut Libuseen ja perheen muihin koiriin.

Henni tuli Andyn kanssa katsastuskonttorille maanatai-iltana kuuden maissa. Henni kertoi sen olevan erittäin vahvasti leimautunut Jukkaan, jonka kanssa se oli nukkunut Suomeen tulomatkalla, mutta oli kuitenkin suostunut lähtemään Hennin kanssa ulos. Hennillä oli mukana kinkkua, jota Andy ei tosin suostunut keneltäkään ottamaan. Ulkomuodollisesti Andy ylitti kaikki odotukseni. Tällä hetkellä se on lyhytrunkoinen, melko tanakka ja hyvin kulmautunut. Sillä on vielä toistaiseksi ainakin erinomainen pää ja kaunis, pitkä, suora häntä. Tassuista ja kuonosta se on tummempi kuin Hennin samanikäiset pennut ovat olleet, aika näyttää, mitä se tulee käytännössä tarkoittamaan. Kuitenkin ulkomuotoa enemmän kiinnitin huomiota siihen ihmeelliseen tunnesiteeseen, joka minulla on tähän pentuun. Näin sen 10 viikon ikäisenä Tullnissa, rakastuin siihen ja ilmoitin ostavani sen. Tuolloin en vielä tiennyt, olisiko Henni kuinka mukana hankkeessa, tiesin vain, että minun on saatava tämä pentu Suomeen. Palattuani itse kotiin kesäkuun alussa, sovimme Hennin kanssa, että Andy (tuolloin vielä tsekkiläisittäin Anty, joka tarkoittaa pikkaraista) tulisi minun ja Hennin yhteisomistukseen. Päätin, etten halua kolmatta koiraa vielä, ja aloimme etsiä Andylle sijoituskotia. En tiedä, muistiko Andy minut eilen, mutta kun olin sille puolisen tuntia jutellut, olin ensimmäinen ihminen, jonka kädestä se suostui syömään.

Sijoituskoti löytyi yllättävän helposti, tuttu villakoiraharrastaja, jolla on itsellään kaksi harmaata keskikokoista, innostui ajatuksesta saunakaljoittelun yhteydessä. Ajatus tälle ihmiselle sijoittamisesta ei kuitenkaan kuollut seuraavana aamuna, vaan jäi kummittelemaan, ja muutama viikko ennen Andyn tuloa sovimme, että syyskussa tämä ihminen saisi Andyn luokseen asumaan. Olin uskomattoman onnellinen: Andy oli löytänyt täydellisen sijoituskodin äärimmäisen mukavan ihmisen luota.

Näin Andyn tänään aamulla uudelleen. Eilen syntynyt omituinen ajatus oli muhinut koko yön, eikä se jättänyt minua rauhaan tämänkään tapaamisen jälkeen. Olen nähnyt monia, monia pentuja. Olen käynyt jopa katsomassa muutamaa pentuetta "sillä silmällä". Olen asuttanut kotia etsivää pentua luonani viikon. Silti, ikinä aiemmin en ole halunnut mitään pentua näin kovasti. Tuntuu, kuin olisi minun velvollisuuteni ottaa tämä itäeurooppalainen maahanmuuttaja, olinhan ensimmäinen, joka sen aikoinaan näki, ja nyt, kuin kohtalon oikusta, ensimmäinen, jonka kädestä se söi. Se tuntuu varmasti ulkopuolisesta kovin vähäpätöiseltä asialta, mutten muista, milloin olisin ollut lähempänä kyyneliä kuin eilen, kun se pikkarainen (anty) kinkkuviipale katosi kädeltäni.

Olen pyöritellyt asiaa mielessäni nyt puolisentoista vuorokautta pääsemättä kuitenkaan minkäänlaiseen ratkaisuun. Kuin tilannetta pahentaakseen myös vanhempani ovat alkaneet puhua siitä, mahtuisiko meille kolmas koira. Pieni Andy on hurmannut siis koko perheen. Tämä ei voi luvata hyvää. Olin päättänyt, ettei meille tule kolmatta koiraa. Ja Andylle on jo koti varauksessa. Toivottavasti järki voittaa tunteet.

Mutta, kuin merkkinä, Henni lähetti mitä ihanimman tekstiviestin, joka sai vilpittömän onnentunteen täyttämään mieleni.

"Oli kyl tosi hyvä, et otin Andyn tänne! Voit jossain vaiheessa laittaa Liballe terkut, että mä olen kyllä tosi tyytyväinen koiraan. Ja reipastuu vain koko ajan!"

Tuntuupa Jaron lähtö pahalta. Henni soitti jo lähes tunti sitten, että lähtee kohta puolin hakemaan sitä, kello tikittää siis jo. En oikeasti tiedä, miten selviän tuosta viikosta. Olen vasta ihan lähipäivinä alkanut edes ajatella matkaa siltä kannalta, että se tarkoittaa 1½ viikon eroa koirista. Aiemmin se oli vain ihana, rentouttava lomamatka ilman mitään vastuuta tai pakotteita (lue: ei tarvitse suunnitella mitään menemisiä koirien mukaan), mutta nyt tuntuu siltä, että koko matka menee pelkkää murehtimiseen ja huolehtimiseen. Olen jo käynyt läpi mielessäni kaikki mahdolliset kauhuskenariot (toinen koirista karkaa ja jää auton alle ja kuolee yms.), mikä ei sinäänsä ollut laisinkaan hyvä idea. Nyt ne vainoavat.

No, kuten päivällä Veeralle totesin, saisinpa vain nukkua koko reissun pari ensimmäistä päivää. Sitten, kun pääsee siihen tiettyyn matkahuumaan, niin nopeasti unohtuu koirien perään kaipailu. Toivottavasti pääsisin siihen vireeseen heti huomenna klo 5:00. Vähän kyllä epäilen.

Sunnuntaina laiva suuntaa Turusta kohti Ruotsia klo 9:45. Henni hakee Jaron jo huomenillalla, Viivi jää sunnuntaina kotiin ja on ensimmäiset 5 päivää naapureiden hoidettavana. Torstai-iltana Jenni hakee sen sitten Tikkurilaan. Tuntuu taas vaihteeksi siltä, ettei huvittaisi yhtään lähteä koko reissuun. Unkarin pienet mukulakivikadut ja Pariisi kyllä kieltämättä houkuttelevat.

Jarolla tulee varmasti olemaan ihan mukava 1½ viikkoa - agilitykisoja Hennin kanssa, 24/7 reihumista Amin, Binan ja Nessin kanssa, lenkkeilyä kotimaisemissa ja muutenkin hoitopaikka tuttuakin tutumpien ihmisten luona. Viivi taas joutuu toiselle puolelle Vantaata lähes ventovieraiden huostaan. Ei sillä, Jenni on varmasti paras mahdollinen hoitaja, jolta riittää huomiota ja rapsutuksia enemmän kuin mihin Viivi on varmaan edes tottunut. Toivottavasti kaikki vain sujuisi hyvin, eikä Viivikään keksisi pelästyttää hoitopaikkaansa kuoliaaksi viikon nälkälakolla...

Silti. 1½ viikkoa ilman koiria. Kuulostaa kamalalta.

Paljon on ehtinyt päivässä tapahtua.

Jaro kävi Klaukkalasta hakemassa uuden miehekkään kesälookin, joka sopiikin pojalle todella hyvin. Jotenkin tuntuu, että kaikki muut stressasivat puolestani aivan kohtuuttomasti tätä mannermaisen laittoa. "Eihän nyt harmaalle keskarille voi sellaista laittaa, eihän niillä rakenne ole tarpeeksi hyvä, Jaroltahan puuttuu kulmauksetkin kokonaan takaa, ei se voi sellaisessa leikkauksessa pärjätä." Tuolta kaiken villan joukostahan paljastui oikein sievä ja ainakin omaan silmääni hyvin rakentunut villakoiran takaosa paskaluineen kaikkineen. En usko Jaron olevan mikään harmaiden keskareiden ultimaattinen edelläkävijä tuon rakenteensa kanssa, joten saisivat muutkin uskaltautua kokeilemaan jotain uutta. Ei sillä, en pane laisinkaan pahakseni sitä, että Jaro on todennäköisesti Suomen ainut kunnollisessa continentaalissa oleva harmaa keskikokoinen. Tai jopa värillinen keskikokoinen uros, en tiedä. Piti joka tapauksessa Voimikseenkin laittaa ihan oma ketju Jaron muodonmuutokselle.

Kun Jaro oli kotiutunut uuden olemuksensa kanssa, lähdin Viivin kanssa Tikkurilaan katsastamaan Unkarin matkan ajaksi nakitettua hoitopaikkaa. Paikka osoittautui todelliseksi nappivalinnaksi, jonka aidattu piha kruunasi. Viivi omikin pihan samantien itselleen: makoili ja piehtaroi siellä kuin kotonaan. Kunhan tuo lauman katoamisen alkujärkytyksestä toipuu, sillä tulee varmasti olemaan oikein mukava viikko Jennin hoivissa, kerrankin saa kaiken huomion, mitä vain jaksaa kerjätä. Ja varmasti jaksaa.

Illalla käytiin vielä Jaron kanssa Hietsun iltakirppiksellä. Eipä ole ikinä ollut Jaron kimpussa niin sankkaa ihailijajoukkoa kuin tänään. Jotenkin kuvittelin aina, että mannermainen olisi kuitenkin huomattavasti "provosoivampi" leikkaus kuin skandinaavinen, ja että ne, joiden mielestä villis on söötti lampaana tai skandinaavisena lähinnä kavahtavat taaksepäin nähdessään continentaaliksi leikatun koiran. Puhumattakaan nyt ei-villisihmisistä, joiden silmissä tuo paviaani mahtaa näyttää mitä eriskummallisimmalta... Kuitenkin mm. Hietsun kuuluisien uuniperunoiden myyjä rakastui tuohon meidän ripakinttuun niin täysin, että tarjoili sille lautasellisen kinkkua, suolalihaa ja ties mitä herkkuja. Kyllä sen jälkeen kelpasikin istuskella jakkaralla kuvattavana!